Suomenpystykorvan kanssa lintumetsällä

      
 
       

SUOMENPYSTYKORVAN KANSSA LINTUMETSÄLLÄ

Perinteisin suomalaisen metsästäjän eräkaveri vanhoilta ajoilta on ollut pystykorvainen ”kaiken riistan” metsästykseen soveltuva koira. Koirat ovat vuosikymmenien saatossa jalostuneet niin ulkomuotonsa kuin pyyntitarkoituksensa perusteella olmiksi roduikseen. Haukkuvista lintukoirista tunnetuin on Suomenpystykorva. Toisena, uutta nousua elävänä rotuna on Pohjanpystykorva, jota aikanaan alettiin jalostaa koirista, jotka eivät täyttäneet puhtaan Suomenpystykorvan määritelmää. Nykyään pystykorvia käytetään ennen kaikkea
metsäkanalintujen pyyntiin. Parhaimmillaan pystykorvat ovatkin metson ja teeren pyynnissä, jotkut osaavat vielä työskennellä pyynkin kanssa. Suomenpystykorva on myös sovelias hirvikoira.

Pelkistetysti linnunmetsästystapahtuma voitaisiin kuvata seuraavasti: Koira etenee vasta- tai sivuvastaisessa tuulessa 200 – 500 metriä metsästäjien (ryhmä) etupuolella kevyesti laukaten. Se pysähtelee usein kuuntelemaan. Haku on sahaavaa menosuuntaan nähden, jotta maasto tulisi mahdollisimman tarkasti koluttua. Koira
karkottaa linnun joko maasta tai löytää sen suoraan puusta. Maasta karkotettu lintu istahtaa usein puuhun muutaman sadan metrin päähän karkotuspaikasta.
Koiran tulisi seurata linnun pakojälkeä ja vainullaan ottaa puussa oleva lintu haukkuun. Mikäli koira ei näe tai kuule lintua, vaan joutuu työskentelemään pelkästään vainunsa varassa, on haukku usein alussa epätarkka – eli koira ei pysty osoittamaan heti missä puussa tai puuryhmässä lintu istuu. Kun koira on pystynyt paikantamaan linnun, kiinteytyy haukku tasaisemmaksi, koiran seistessä haukkupuun alla osoittaessa kuonollaan missä lintu istuu. Metsästäjän lähestyessä
lintua pyrkii kokenut koira kiertämään puun vastakkaiselle puolelle haukkumaan, kiinnittääkseen linnun huomion itseensä lähestyvän metsästäjän sijasta. Kokenut metsästäjä osaa lähestyä karkottamatta lintu, löytää sen oksaston seasta ja ampuu sopivalta etäisyydeltä linnun kertalaukauksella puusta alas. Täten on koiran ja isännän yhteistyö palkittu.

Usein kaikki ei kuitenkaan ole näin helppoa. On monta tekijää, jotka vaikuttavat siihen, saadaanko koiralle haukkua ja edelleen monta tekijää sille, saadaanko riistalaukaus ammuttua. Eniten voimme asiaan vaikuttaa itse. Jotta saataisiin haukku aikaiseksi, on luotava koiralle hyvät työskentelyedellytykset. Sen pitää olla kuntoutettu ja peruskuntoa ylläpidetty liikunnalla ennen metsästyskauden alkua. Kulkureitti maastossa on pyrittävä valitsemaan siten, että koira voisi edetä pääsääntöisesti vasta- tai osittaiseen sivutuuleen. Maasto on valittava siten, että koiralla on mahdollisuus edetä 200 – 500 metriä isännän edellä. Mitä aukeampi maasto, sitä kauempana on koiran ehdittävä hakea. Koiralle on annettava aikaa työskennellä ja oma liike on sovitettava koiran haun mukaan. Hyväkuntoinen koira hakee laukaten, jolloin isäntä voi edetä hitaasti kävellen (vauhti 1 – 1,5 km/h) koko ajan. Huonompikuntoiselle koiralle on annettava enemmän aikaa. Tällöin isännän on pysähdyttävä vähän väliä odottamaan ja edettävä vasta, kun koira on varmasti hakenut etumaaston. Läheskään kaikki linnut eivät jää koiran haukuttavaksi, vaikka edellytykset olisivat kuinka suotuisat. Koiralla on kuitenkin monta kertaa suurempi
todennäköisyys saada lintu haukkuun, mikäli linnulla ei ole havaintoa ihmisestä.
Usein etenemällä liian nopeasti pilaamme haukkumahdollisuuksia.

Kun lintu vihdoin on saatu haukkuun, alkaa metsästäjän henkilökohtaisia taitoja punnitseva vaativa osuus – on pystyttävä lähestymään ampumaetäisyydelle ja paikantamaan lintu. Puussa istuvalla linnulla on hyvä näkö ja näkyvyys. Ihmisen kasvot, kädet ja värikkäät vaatteet erottuvat eniten kontrastien takia. Kasvot ja kaula
tulisi ehdottomasti olla peitetty hupulla, jossa on vain silmiä varten pienet reiät.
Käsineet käsissä ja maasoolosuhteiden mukainen vaatetus lisäävät onnistumisen mahdollisuuksia. Keskivertomaastossa voidaan edetä reippaasti noin 100 metrin päähän haukusta käyttäen maaston tarjoamaa suojaa: puita, painanteita, ojia, kumpareita, kiviä ja kallioita. Tästä eteenpäin on käytettävä kaikki maaston antama
suoja ja tarvittaessa ryömittävä 40 – 70 metrin etäisyydelle haukusta. Usein lintua voidaan etsiä puusta vasta kun on nähty koira, joka ilmaisee kuonollaan missä puussa tai puuryhmässä lintu istuu. Linnun havaitseminen paljain silmin on hyvin vaikeaa. Sitä auttavat pienet kiikarit, joiden avulla linnun paikantaminen helpottuu.
Haukkupuuta tähystetään kiikareilla alaoksilta alkaen, oksa kerrallaan ylöspäin molemmin puolin puuta. Puuryhmässä tarkastetaan samalla tavalla kaikki puut.
Mikäli lintua ei löydy, edetään varovasti hieman lähemmäksi ja pyritään koiran kuonosta määrittämään linnun tarkka sijainti kiikareilla todettavaksi. Joskus on pakko ryömiä 50 – 100 metriä takaisin, siirtyä varovasti sivusuunnassa ja lähestyä haukkua uudesta suunnasta edellä kuvatulla tavalla. Sivusuunnassa liikkumista tulee
välttää ainakin haukun läheisyydessä, koska sivuttaisliike paljastaa metsästäjän linnulle paljon herkemmin kuin suora lähestyminen. Kun lintu on löydetty puusta ja on päästy sopivalle ampumaetäisyydelle eikä välissä ole suurempia oksia tai risuja, alkaa viimeinen tarkkuutta vaativa vaihe. Ampuma-asennon ottaminen kiväärillä tai haulikolla paljastaa metsästäjän, ellei sitä tehdä rauhallisesti ja taidolla. Tähän
vaiheeseen pääseminen saattaa kestää haukun alkamisesta jopa 45 – 60 minuuttia, joten enää ei kannata ”munata” turhalla kiireellä. Jos lintu on kestänyt näin kauan haukussa, ei se siitä enää omia aikojaan karkaa. Maltilla palkitaan koiran ja isännän suoritus onnistuneen riistalaukauksen muodossa.

Mikäli riistalaukaus ei hyvästä osumasta huolimatta tappanut lintua, tulee koira ohjata epäillyn haavoittuneen linnun lentosuuntaan, ellei se automaattisesti ole sännännyt linnun perään. Pystykorva löytää erittäin hyvin haavoittuneen linnun muutaman sadan metrin säteellä ampumapaikasta. Koira ei saisi repiä tai riepotella saalista. Koiralle voidaan hyvin antaa palkkioksi linnun keuhkot, sydän, kivipiira ja
maksa ellei näitä käytetä käristyksenä tai riistakastikkeen osana. On suotavaa, että metsästäjä seurueineen kunnioittaa saatua riistaa ”kaatoryypyllä” – hyvän onnen varmistamiseksi jatkossakin.

Metsästettäessä Pystykorvalla oikein, lintu ammutaan vain tarkasta merkinnästä koiran haukkuun puun oksalle. Ylitse lentäviä, puusta tai maasta karkottuvia tai haukun lähipuissa istuvia lintuja ei ammuta. Lintua, joka ei ole tarkassa merkinnässä ei myöskään tulisi ampua, koska koirasta tulee sen jälkeen liikaherkkä. Toisin sanoen, mikäli koira ei pysty paikantamaan lintua, vaan haukkuu katkonaisesti ja käyttäytyy epävarmasti ilman selkeää haukun kohdetta, jätetään
lintu ampumatta, vaikka metsästäjä pystyisi sen paikantamaan. Usein tällaisessa tilanteessa lintu on tuulen yläpuolella 3 – 80 metrin päässä koirasta ja karkottuu, kun metsästäjä lähestyy haukkua. Yleensä metsästäjä ei osaa odottaa linnun olevan niin kaukana. Koiralle tulisi antaa aikaa yrittää tarkentaa haukku merkinnältään oikeaksi – johon kokenut koira ajan kanssa usein pystyykin. Vasta sitten voidaan
lintu ampua oksalle. Nuori koira saattaa innoissaan juosta hyvältäkin haukulta välillä tervehtimään isäntäänsä palatakseen hetken päästä haukkumaan lintua. Tällöinkin on vaan maltettava mielensä.

Pystykorvalla metsästäminen sopii parhaiten 1 – 2 hengen ryhmälle. Koiran ohjaaja kertoo ”pelisäännöt” ja määrittää etenemisvauhdin sekä suunnan. Ryhmä voi hyvin kulkea koossa. Molemmat metsästäjät voivat lähestyä haukkua noin 100 metrin päähän, mutta ampumaetäisyydelle tulee vain yhden edetä kerrallaan,
koska todennäköisyys karkottaa lintu haukusta kasvaa, mikäli molemmat lähestyvät samanaikaisesti. Vuorottelu on siis toimivin periaate, jolloin molemmat pääsevät kokeilemaan taitojaan rauhassa, ilman että kisailtaisiin siitä, kuka löytää linnut ensiksi. Alueilla, joilla lintutiheys on runsas, saadaan hyvissä sääolosuhteissa
ja koiran ehdoilla toimimalla useampia haukkuja pienelläkin alueella. Tällöin ryhmän koko voi nousta kolmeenkin metsästäjään, sillä kaikille riittää hienoja eräkokemuksia.

Linnun metsästyksessä Suomenpystykorvan kanssa yhdistyy ihmisen ja hänen parhaan ystävänsä – koiran – luottamus toisiinsa. Eränkäynnistä muodostuu nautinnollinen, kun ymmärretään molemminpuolisen saumattoman yhteistyön merkitys vaativien erähaasteiden voittamiseksi luonnon ehdoilla. Saalis ei ole pääasia – vaan ne yhteiset tapahtumat ja niistä jäävät muistot. Kun metsästysmatkojen jälkeen on mieli virkeänä, sielu henkisesti tasapainoisena ja
kroppa fyysisesti hyväkuntoisena, on helppo palata arkisten töiden pariin – ja luoda jotain uutta. Suomenpystykorva on kansallinen aarteemme – vaalikaamme kansalliskoiraamme ja eräkulttuuriamme!

Teksti on lainattu Sami Hägglundin alkuperäisestä hänen luvallaan.

Tiivistelmä kertoo olennaisen metsästyksestä Suomenpystykorvan kanssa.

-pena-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti